ETUSIVU  ANSIOLUETTELO  TUTKIMUKSET  SAARNAT  OPETUS  LINKIT ENGLISH PAGES

Martti Muukkonen:

Pitkäperjantai

2vsk  Joh. 19:16-30

Jeesusta lähdettiin viemään. Kantaen itse ristiään hän kulki kaupungin ulkopuolelle paikkaan, jota kutsutaan Pääkallonpaikaksi, heprean kielellä Golgata. Siellä sotilaat ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja kaksi muuta hänen kanssaan, yhden kummallekin puolelle ja Jeesuksen heidän keskelleen. Pilatus oli kirjoituttanut taulun, joka kiinnitettiin ristiin. Siinä oli sanat: ”Jeesus Nasaretilainen, juutalaisten kuningas.” Monet juutalaiset lukivat kirjoituksen, sillä paikka, missä Jeesus ristiinnaulittiin, oli lähellä kaupunkia. Teksti oli kirjoitettu hepreaksi, latinaksi ja kreikaksi. Juutalaisten ylipapit sanoivat Pilatukselle: ”Älä kirjoita: ’Juutalaisten kuningas.’ Kirjoita, että hän on sanonut: ’Minä olen juutalaisten kuningas.’” Pilatus vastasi: ”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.”
    Ristiinnaulittuaan Jeesuksen sotilaat ottivat hänen vaatteensa ja jakoivat ne neljään osaan, kullekin sotilaalle osansa. He ottivat myös paidan, mutta kun se oli saumaton, ylhäältä alas samaa kudosta, he sanoivat toisilleen: ”Ei revitä sitä. Heitetään arpaa, kuka sen saa.” Näin kävi toteen tämä kirjoituksen sana:
      - He jakavat keskenään vaatteeni
      ja heittävät puvustani arpaa.
    Juuri näin sotilaat tekivät.
    Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria. Kun Jeesus näki, että hänen äitinsä ja rakkain opetuslapsensa seisoivat siinä, hän sanoi äidilleen: ”Nainen, tämä on poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Tämä on äitisi!” Siitä hetkestä lähtien opetuslapsi piti huolta Jeesuksen äidistä.
    Jeesus tiesi, että kaikki oli nyt saatettu päätökseen. Jotta kirjoitus kävisi kaikessa toteen, hän sanoi: ”Minun on jano.” Siellä oli astia täynnä hapanviiniä. Sotilaat kastoivat siihen sienen ja nostivat sen iisoppiruo’on päässä Jeesuksen huulille. Jeesus joi viinin ja sanoi: ”Se on täytetty.” Hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.

Hiljan luin artikkelin, jonka otsikko oli provokatiivisesti ”Kristinusko on häviäjien – luusereiden – uskonto.” Artikkelin kirjoittajan ajatus oli se, että suurimman voittonsa hetkellä Jeesus oli enää runnottu verta valuva luusäkki, joka oli oman verensä tahrima. Hänellä ei enää ollut ympärillään palmunoksia ja laulavia kansanjoukkoja. He olivat hävinneet kauan sitten. Hänen opetuslapsensakin olivat hävinneet kuin akanat tuuleen. Pietarikin oli kolmasti kieltänyt Herransa. Jeesus oli aivan yksin. Hänellä ei ollut enää seuraajia.
Inhimillisesti katsoen Jeesus oli epäonnistunut. Suuri opettaja ja kansanjoukkojen inspiroija riippui ristillä kun Rooman imperiumi näytti valtansa. Hän oli luuseri.

Kuitenkin tuolla hetkellä maailma muuttui. Jumala sovitti maailman itsensä kanssa. Tuo nöyryytyksen ja tappion hetki olikin voiton hetki. Jumala ei näyttänyt voimaansa mahtavuudessaan vaan alennustilassaan. Hän ei syntynyt keisarin palatsiin vaan halpaan karjasuojaan. Hän ei elänyt maan mahtavana vaan yksinkertaisena työläisenä. Hän ei kuollut palatsissa vanhuuteen silkkilakanoilla vaan teloitettuna ristin puussa.
Vanhassa testamentissa on Kertomus Eliasta, joka kohtasi Herran:
”Herran ääni sanoi: "Mene ulos ja seiso vuorella Herran edessä. Herra kulkee siellä ohitsesi." Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. Kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle.” (1Kun 19:11-13)

Herra ei ollut mahtavassa myrskyssä eikä pelottavassa maanjäristyksessä vaan vienossa tuulessa.
Toisessa Korinttolaiskirjeessä (4:7) apostoli Paavali puhuu oikeastaan samasta asiasta: ”Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.”

Jumala ei näytä voimaansa suuruudessa vaan heikkoudessa, hiljaisuudessa ja yksinkertaisuudessa. Niihin Hän pukee voimansa.
Mitä tämä merkitsee meille?

Moni meistä näkee elämässään useammin epäonnistumisia kuin suuria voittoja. Monella meistä on tunne siitä, että on epäonnistunut. Muistan tarinan vanhasta nuorisonohjaajasta, joka vanhana huokasi, että ”Olihan näkyni suurempi.”

”Olihan näkyni suurempi.” Siihen kiteytyy ajatus siitä, että ei ole saavuttanut niitä tavoitteita, joita itselleen asetti. Ei ole hallinnut elämää. On osoittautunut luuseriksi.
Samasta puhuu toinen vanhan papin muistelo kun hän kertoo, että ”kun olin nuori, uskoin voivani evankelioida koko maailman. Keski-ikäisenä ajattelin, että kykenen sentään kasvattamaan lapseni kunnon kristityiksi. Nyt vanhana huokaan vain: ’Herra ole minun sielulleni armollinen’.”

Kuitenkin, todennäköisesti molemmat ovat vaikuttaneet moniin kanssakristittyihinsä ja antaneet heille eväitä uskonelämään. He eivät vain ole nähneet sitä.
Muistan kolmannen jutun vanhasta sielunhoitajasta, jonka puheille tuli eräs mies joka valitti, ettei ole nähnyt niitä Hengen hedelmiä vaikka kuinka on yrittänyt. Sielunhoitaja kuunteli ja totesi lopulta, että ”jos sinä olisit ne nähnyt, sinä olisit syönyt ne.”
Monesti on niin, että me emme itse näe sitä, mitä olemme saaneet aikaan. Itse asiassa, ne ihmiset, joita pidämme kaikkein lempeimpinä ja ystävällisimpinä, eivät itse ajattele olevansa mitään erikoista.
Jumala ei valitse ylpeitä ja korskeita työkaluikseen. Hän valitsee nöyriä ja hiljaisia. Niitä, jotka eivät kuvittele itsestään liikoja. Niitä, jotka eivät itse näe niitä Hengen hedelmiä, joita jakavat muille. Niitä, jotka näkevät oman vajavaisuutensa ja epäonnistumisensa.

Monasti meillä on kuvitelma itsestämme, että ei meistä ole Jumalan valtakunnan työntekijöiksi. Emmehän me ole mitään erikoista.
Kuitenkin, kuten alussa keroin tuosta artikkelista, kristinusko on luusereiden uskonto. Matti J. Kuronen totesi joskus, että ”Kirkko on syntisten kroonikko-osasto.”
Meitä, syntisiä luusereita Jumala käyttää halunsa mukaan. Ystävällinen tervehdys jollekulle saattaa pelastaa tämän päivän. Jonkun kuunteleminen saattaa olla tälle se, mitä tämä juuri sillä hetkellä tarvitsee.

Me emme ole tässä Jumalan firmassa johtajia vaan juoksupoikia ja –tyttöjä. Jumala käyttää meitä oman suunnitelmansa mukaan. Jopa sitä, joka näkee pelkät epäonnistumisensa.

Herra pyytää meitä ainoastaan seuraamaan itseään. Seuramaan kaikkine vajavuuksinemme, jotta Hän voi muuttaa meidän epäonnistumisen hetkemme omaksi voitokseen. Samalla tavalla kuin Hän teki Golgatan ristillä.
Kun Jumala kutsuu meitä, me vastaamme Hänelle tunnustamalla yhteisen kristillisen uskomme:

Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan,

ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,

ja Pyhään Henkeen, pyhän, yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.