ETUSIVU ANSIOLUETTELO TUTKIMUKSET SAARNAT OPETUS LINKIT ENGLISH PAGES

Apostolien päivä

Kontiolahden kirkko 22.6.2008

2 vsk Matt. 16: 13-19

Kun Jeesus oli tullut Filippoksen Kesarean seudulle, hän kysyi opetuslapsiltaan: "Kuka Ihmisen Poika on? Mitä ihmiset hänestä sanovat?" He vastasivat: "Toisten mielestä hän on Johannes Kastaja, toisten mielestä Elia, joidenkin mielestä Jeremia tai joku muu profeetoista." "Entä te?" kysyi Jeesus. "Kuka minä teidän mielestänne olen?" Simon Pietari vastasi: "Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika."

Jeesus sanoi hänelle: "Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu."

Päivän tekstimme sisältää useitakin mielenkiintoisia teemoja. Koko ensimmäinen kappale käsittelee sitä kuka Jeesus itse asiassa oli. Alateemana siinä voidaan huomata hellenistisessä maailmassa vallinneen uudestisyntymisuskon. Jeesuksen vastauksessa Pietarille heijastuu myöskin ajan käsitykset tuonpuoleisesta sekä katoliselle kirkolle erittäin keskeinen teema Pietarille annetusta avaintenvallasta. Käsittelen näitä jokaista lyhyesti.

Ilmeisesti Jeesuksen aikaan pohdittiin yleisemminkin sitä kuka kansanuskomuksissa usein mainittu Ihmisen poika oli. Nimitys esiintyy juutalaisella filosofilla Filonilla eräänlaisena ensimmäisen ihmisen ideaalikuvana - hieman samaan tapaan kuin Platonin ideat ovat. Useimmissa Vt:n kohdissa nimitys tarkoittaa yksinkertaisesti ihmistä. Danielilla ja Heenokilla Ihmisen poika oli jonkinlainen lopun ajan hahmo, joka tulisi olemaan Jumalan suurvisiirinä tulevassa valtakunnassa. Tekstissämme oleva viite Jeremiaan viittaisi käsityksiin ihmisestä kärsimyksiin tuomittuna olentona.

Samantapainen käsite oli Messias. Alun perin jokainen Israelin kuninkaista oli Messias, voideltu. Kyse oli pyhään tehtävään Jumalan asettamasta hallitsijasta. Tämän ajattelun esikuvia löytyy muinaisesta Mesopotamiasta joukoittain. Jo ennen Jeesuksen aikaa Messiaasta oli kuitenkin tullut erityisesti lopunajan hahmo ja hänet yhdistettiin usein Ihmisen poikaan.

Tekstimme viittaukset Johannes Kastajaan, Eliaan, Jeremiaan ja muihin profeettoihin kertovat hellenistisen maailman vaikutuksesta myös Israelissa. Kreikkalaisissa kansanuskossa sekä Platonin filosofiassa esiintyi voimakkaana käsitys tuonelasta, rangaistuksesta ja jälleensyntymisestä rangaistuksen jälkeen. Ajatuksena oli se, että kärsittyään rangaistuksensa, sielu sai valita missä hahmossa syntyi uudelleen ja vasta kolmen nuhteettoman elämän jälkeen saattoi siirtyä lopullisesti autuaitten saarelle tai Eleusiin niityille. Tätä jälleensyntymisoppia lukuunottamatta Platonin käsitys tuonpuoleisesta on vaikuttanut erittäin suuresti keskiajan katolisen kirkon tuonela- ja taivaskäsityksiin. On huomattava, että Danten kuuluisassa Jumalaisessa näytelmässä Danten oppaana tuonpuoleisessa ei ollut kukaan profeetoista tai apostoleista vaan roomalainen filosofi Vergilius.

Pohdinta Jeesuksen olemuksesta jatkui myös Uuden testamentin kirjoittamisaikana. Osalle juutalaiskristityistä ajatus Jumalan Pojasta loukkasi heidän monoteistisia käsityksiään. Heille Jeesus oli Messias, jonka Jumala oli adoptoinut pojakseen joko kasteessa tai ylösnousemuksessa. Heille Jeesus oli vain ihminen - tosin erityislaatuinen sellainen.

Messias-käsite, joka oli juutalaisille suhteellisen selvä, oli kuitenkin kreikkalaisille ja roomalaisille käsittämätön. Pyrkiessään selittämään heille Jeesuksen merkitystä, kirkko käytti hellenistis-roomalaisessa kulttuurissa hyvin tunnettua Jumalan Poika-ilmausta.

Oman mausteensa tähän kristologia-soppaan toivat egyptiläiset kristityt, jotka sovelsivat Osiris-Isis-Horus kolminaisuutta myös Jeesukseen. Vielä 200-luvulla joissain kirkoissa Pyhä Henki käsitettiinkin äiti-hahmoksi Isiksen tapaan. Tämä samaistaminen oli jopa niin voimakasta, että joitain patsaita, joissa Isis imetti Horus-vauvaa siirrettiin kristillisiin kirkkoihin ja nimettiin uudelleen Madonna ja lapsi-patsaiksi.

Kolminaisuusopin tultua vallitsevaksi satoja vuosia myöhemmin monet yksijumalaisuutta korostaneet kääntyivät muslimeiksi koska Islamin ehdoton monoteismi vastasi paremmin heidän uskonkäsitystään.

Miten tavallisen luterilaisen tulisi suhtautua tähän moninaisuuteen. Itselleni eräänlaiseksi tulkinta-avaimeksi on muodostunut vanhan kristinopin opetus Salatusta Jumalasta. Siinä perusajatuksena on se, ettemme voi ymmärtää Jumalaa, tuonpuoleista emmekä edes Jeesuksen persoonaa. Jumalan ajatukset ovat yhtä paljon korkeammalla meidän ajatuksiamme kuin taivas on maasta.

Se mitä meille jää, on nöyrä tietoisuus siitä, että ainoa varma asia mitä tuonpuoleisesta voi sanoa on se, ettei se ole sellainen miksi me sen kuvittelemme. Kuitenkin on luonnollista, että me pyrimme ymmärtämään Raamatun tekstiä mutta meidän tulee muistaa, että se on vain meidän tapamme yrittää ymmärtää asia - joku toinen ymmärtää sen toisin. Kyse on hieman samasta asiasta kuin siitä, että jokaisella lapsella on hieman erilainen käsitys vanhemmistaan riippuen näiden kanssa saaduista kokemuksista.

Jeesuksen vastauksessa Pietarille esiintyy ajatus niin sanotusta avainten vallasta. Sen mukaan Jeesus antoi Pietarille oikeuden antaa synnit anteeksi. Tämä ajattelu on johtanut useampaankin opilliseen korostukseen.

Selkein korostus on katolisen kirkon opetus paavin primatista. Sen mukaan Jeesus delegoi valtansa ensimmäiselle paaville, Pietarille, joka taas delegoi sen eteenpäin seuraajilleen ja näiden alaisille. Siten katolinen pappi, joka antaa synninpäästön ripittäytyjälle, tekee sen piispansa ja paavinsa valtuuttamana. Tämä oppi paavin johtoasemasta on katoliselle kirkolle niin tärkeä, että se on muodostunut esteeksi kirkkojen yhdistymiselle - katolisen kirkon mukaan yhdistyminen voi tapahtua vain siten, että muut palaavat sen helmaan.

Vaikka me luterilaiset emme hyväksykään paavin johtoasemaa, tämä oppi vaikuttaa meilläkin ns. apostolisen jatkuvuuden opissa. Sen mukaan kirkon avaintenvalta annettiin Pietarille ja muille apostoleille, jotka välittivät sen seuraajilleen ja nämä edelleen. Siten meidänkin kirkossamme lähes jokainen pappi voi periaatteessa esittää suoran ketjun hänet vihkineestä piispasta tämän edeltäjien kautta opetuslapsiin. Meillä tosin tämä oppi ei ole aivan ehdoton, koska meidän käsityksemme mukaan piispalla ja papilla ei ole periaatteellista eroa. Tähän perustuu se, että piispan ollessa estynyt, myös tuomiorovasti voi vihkiä uusia pappeja.

Tälle ns. episkopaaliselle eli piispakeskeiselle ajattelulle vastakkainen ajattelu on ns. kongregationaalinen eli seurakunnallinen ajattelu. Sen mukaan Jeesus antoi avaintenvallan seurakunnalle kollektiivina, ei yksityiselle henkilölle. Seurakunta puolestaan delegoi tätä valtaansa sananpalvelijan virkaan kutsumilleen henkilöille. Tämä kongregationaalinen kirkkokäsitys on vallalla erityisesti vapaissa suunnissa mutta myös Amerikan luterilaisissa kirkoissa.

Tähän jälkimmäiseen ajatukseen perustuu myös yleisen pappeuden korostus. Jokainen kristitty on Kristuksen kutsumana lähetyssaarnaaja ja pappi. Virkapappeus on Lutherin mukaan tarpeen vain järjestyksen vuoksi, ei siten, että pappisvihkimys antaisi jotain katoamattomia ominaisuuksia kuten katolisessa kirkossa. Sen vuoksi meille pappisvihkimys ei ole sakramentti. Tämä on asia, jota naispappeuden vastustajat eivät ole oivaltaneet. Meillä pappeus ei nouse Jeesuksen valtuutuksesta apostoleille vaan yleisestä pappeudesta. Siten naispappeutta ei voi kiistää epäluterilaisena - toisin kuin katolisen ja ortodoksisen teologian perusteella.

Kongregationaalisella kirkkokäsityksellä on joitain käytännön seurauksia. Ensinnäkin kenen tahansa kristityn toimittamaa kastetta ei uusita. Tosin tämä oikeus on - taaskin järjestyksen vuoksi - rajattu vain hätätilanteisiin. Kuitenkin periaatteessa vastoin kirkkolakiakin toimitettu kaste on pätevä, hyväksymmehän me helluntailaisen maallikkosaarnaajankin toimittaman kasteen. Eri asia on kuitenkin se, miten byrokratia kohtelee kasteen toimittajaa ja kastettua. Piispojen viimetalvinen linjaus asiasta on lievästi sanottuna ongelmallinen.

Toinen kongregationaalisesta käsityksestä nouseva ajatus on jokaisen kristityn oikeus julistaa synninpäästö syntejään katuvalle ihmiselle. Sielunhoitaja on silloin Jumalan edustajana ja käyttää Pietarille uskottua avaintenvaltaa. Selvimmin tämä perinne esiintyy joissain herätysliikkeissämme, joissa ripittäytyminen on olennainen osa uskonelämää.

Viimeisenä teemana tekstistä löytyy ajatus ilmoituksesta. Jeesuksen mukaan Pietari sai ilmoituksen Jumalalta Jeesuksen Messiaanisuudesta. Tämän vuoksi hänet valittiin kirkon johtajaksi. Periaatteessa tekstissä on kyse auktoriteettiin perustuvan virkahierarkian ja karismaattisuuden välisestä jännitteestä. Pietari sai asemansa karismaattisuutensa vuoksi mutta hänen asemansa byrokratisoitiin kirkossa valta-asemaksi.

Paavali antaa suhteessa karismaattisuuteen joitain hyviä ohjeita. Ensimmäinen ohje on se, että seurakunnan kokouksessa yhden puhuessa, muut arvostelkoot. Turhan usein profetiassa on nimittäin astian makua. Profetia ei ole oikea, jos se on vastoin seurakunnan yhteistä uskontulkintaa. Körttikansa on soveltanut tätä ohjetta seuroissa, joissa puhuja on saatettu keskeyttää kansan aloittamalla virrenveisuulla.

Toinen ohje liittyy nimenomaan seurakunnan johtajan tehtäviin. Paavalin mukaan tämä ei saa olla äskenkääntynyt. Vasta uskoon tullut on kannoissaan usein ehdottoman jyrkkä ja innokas levittämään omaa näkemystään ainoana oikeana. Tällainen ei useinkaan rakenna vaan hajottaa seurakuntaa.

Kolmas ohje oli Paavalin antama opastus nuorelle Timoteukselle. Paavali kehotti häntä pysymään vakaasti siinä, minkä on saanut itse opetuksena. Pyhät kirjoitukset ja kirkon niistä yhdessä muodostama uskontulkinta on se pohja, jonka mukaan opetusta ja profetioita on arvioitava. Luther asetti tulkintakriteeriksi 'sen mikä kirkastaa Kristusta.' Hänen mukaansa kaikki Raamatussa ei ole samanarvoista ja silloin täytyy olla selkeät kriteerit, joilla opetusta ja profetioita arvioidaan. Kirkolle tällaiset arviokriteerit ovat perinteisesti olleet eettisissä asioissa kymmenen käskyä, rakkauden kaksoiskäsky sekä kultainen sääntö. Opillisissa asioissa tulkintakriteereiksi nousi ensimmäisten kristillisten vuosisatojen aikana kirkon ekumeeniset uskontunnustukset.

Timoteuksen tavoin me pysyttäydymme siinä mitä meille on opetettu ja nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme:

Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan,

ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,

ja Pyhään Henkeen, pyhän, yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.