ETUSIVU  ANSIOLUETTELO  TUTKIMUKSET  SAARNAT  OPETUS  LINKIT ENGLISH PAGES

Martti Muukkonen:

4. sunnuntai helluntaista

2 vsk

Room 4:1-8

Rajamäen kirkko, Nurmijärvi 10.7.2011

Mitä meidän on sanottava Abrahamista, kansamme kantaisästä? Mitä hän saikaan osakseen? Jos Abraham katsottiin vanhurskaaksi tekojensa perusteella, hänellä oli aihetta ylpeillä - ei kuitenkaan Jumalan edessä. Mitä sanovat kirjoitukset? "Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi. " Työntekijälle maksettua palkkaa ei katsota armosta saaduksi vaan ansaituksi. Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi. Ylistäähän Daavidkin autuaaksi sellaista ihmistä, jonka Jumala katsoo vanhurskaaksi hänen teoistaan riippumatta:
      - Autuaita ne, joiden pahat teot on annettu anteeksi
      ja joiden synnit on pyyhitty pois.
      Autuas se mies, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään.

Paavalin vanhurskauttamisoppi on luterilaisen uskontulkinnan ytimessä. Koko uskonpuhdistus alkoi siitä kun Luther luki tästä samasta Roomalaiskirjeestä hieman aikaisemmin ”Vanhurskas on elävä uskosta (Room 1:17” niinkuin vanha käännös sen sanoo. Tämä vanha käännös ilmaisee jakeen tulkintahistoriaa paremmin kuin uuden käännöksen ”uskosta vanhurskas saa elää.”

Paavalin perusteesi on se, ettei kukaan kykene olemaan vanhurskas lain tekoja noudattamalla vaan kaikki ovat poikenneet sen määräyksistä. Sen vuoksi hänen johtopäätöksensä on, että Mooseksen lain noudattaminen ei takaa ihmiselle vanhurskautta. Vanhurskaus saadaan ainoastaan uskon avulla.

Paavalin päättelyketju on niin monipolvista että joskus on sanottu, että vain Luther on ymmärtänyt häntä – jä silloinkin ymmärsi väärin. Tältä pohjalta on ymmärrettävää, että Roomalaiskirjeen tulkinnassa tulisi noudattaa tiettyä varovaisuutta. Liian usein siihen on projisoitu omia uskonnäkemyksiä ja luettu niitä sitten Raamatun sanana todisteena omille näkemyksille.

Jos lähdetään perusteista niin Paavali käsittelee tätä uskonvanhurskauden teemaa sekä Galatalaiskirjeessä että Roomalaiskirjeessä. Jälkimmäinen on itse asiassa edellisen laajempi versio. Varsinainen teesin esittely Roomalaiskirjeen osalta on sen kolmessa ensimmäisessä luvussa ja neljäs luku, josta päivän tekstimme on, on tuon teesin Raamatullista perustelua. Lisäksi Paavali palaa teemaan kirjeen 9.-11. luvuissa, joissa hän käsittelee Israelin asemaa Jumalan pelastussuunnitelmassa.

Mutta ennen kuin menen neljännen luvun käsittelyyn, on hyvä hieman valottaa tuota vanhurskauden käsitettä koska se tuntuu olevan hieman hämärä jopa kirkkkojen johtomiehillekin.

Heprean sana, joka on käännetty joko vanhurskaudeksi tai oikeudenmukaisuudeksi on sedek, jonka perusmerkitystä ei luonnostaan löydy mistään eurooppalaisesta kielestä. Se tarkoittaa liittouskollisuutta. Siksi tuo alussa mainitsemani ”vanhurskas on elävä uskosta”- sitaatti onkin käännetty alkuperäisessä Paavalin siteeraamassa Habakukin kirjan (2:4) kohdassa muodossa ”vanhurskas saa elää kun hän pysyy uskollisena.”

Oikeusterminä sedek tarkoittaa ratkaisua, joka on kaikkien kannalta mahdollisimman hyvä. Se ei välttämättä ole aina lain kirjaimen mukainen päätös vaan sellainen, joka edistää heimon yhteisöllisyyttä ja selviytymismahdollisuuksia.

Olennaista Raamatun ajan maailmassa on se, että sedek ei ole ensisijaisesti ominaisuutta kuvaava termi vaan suhdetta. Se on vanhurskas, joka pitää liittosuhteen ja noudattaa liiton pelisääntöjä. Yksilön kohdalla se tarkoittaa oikeamielisyyttä, joka puolestaan viittaa myös sosiaalisten suhteiden ylläpitämiseen edellä mainitulla tavalla.

Vasta kristinuskon siirryttyä kreikkalais-roomalaisen kulttuurin pariin, vanhurskaudesta tuli yksilön hengellisiä ominaisuuksia kuvaava termi. Siten meillä on termiä käyttäessämme edessä sekä vanha seemiläinen merkitys, että myöhäisempi kirkollinen perinne.

Perustellessaan uskonvanhurskauden teesiään Paavali käyttää siinä esimerkkinä ”uskon isää” Aabrahamia. Luvussa Paavali noudattaa vanhaa rabbinistista periaatetta, jonka mukaan kaikki teesit on perusteltava kahdella kirjoitusten kohdalla, joista ainakin toisen piti olla Mooseksen kirjoista.

Tämä ”uskon isä” metafora lienee ollut keskeinen Paavalille koska hänen perustelunsa päivän tekstimme jälkeen keskittyy siihen, että Aabraham sai tuon vanhurskautensa jo ennen kuin Mooses oli antanut lakinsa. Siten Paavali osoittaa uskon riittävän jumalasuhteen perustaksi.

Tässä on toki paljon sellaista Mooseksen lakiin liittyvää problematiikkaa, joka on meille vierasta mutta Paavalin ajan kristityille se oli tärkeää. Olihan kyse paljolti siitä, pitäisikö kristittyjen kääntyä ensi juutalaisiksi voidakseen olla Kristuksen seuraajia. Tästä asenteesta ja sen vastustamisesta Paavali kirjoittaa mm. Galatalaiskirjeessä.

Olennaista tuossa kaikessa on se, että taivaspaikkaa ei voi ansaita millään hyvillä töillä tai nuhteettomalla elämällä. Joka sunnuntai kirkossa käyvä aktiiviseurakuntalainen ei ole sen parempi kuin pahin rikollinenkaan. Jokaisella on omat helmasyntinsä, joihin lankeaa yhä uudelleen ja uudelleen.

Periaatteessa rikkomuksessa ei ole tärkeää se onko rikkomus suuri vai pieni. Joskus nuorena kuulin vertauksen siitä, että ylhäältä päin kaikki vuorenhuiput näyttävät samankorkuisilta.

Olennaista on se, että rikkoessaan käskyä – oli se sitten Jumalan käsky tai ihmisten säätämä laki – ihminen kyseenalaistaa käskyn antajan valtuutuksen. Tällöin hän myös kyseenalaistaa koko liiton tai yhteisön perustan ja saattaa sen olemassaolon vaakalaudalle. Tästä Jeesus puhui sanoessaan ”joka on vähimmässä väärä on paljossakin väärä.”

Osoittaessaan jokaisen ihmisen rikkoneen Jumalaa vastaan Paavali samalla myös osoittaa, ettei kukaan kykene pitämään kaikkia Jumalan lain käskyjä. Ja silloin yhteys Jumalaan on Paavalin mukaan auttamatta katki.

Ainoa mahdollisuus on saada anteeksi nuo rikkomukset. Liitto Jumalan kanssa pysyy vaikka me rikkoisimmekin sen koska Jumala katsoo vain uskoomme eli haluumme olla yhteydessä Häneen. Jopa tuo usko on loppujen lopuksi Jumalan synnyttämää ja siten Hänen lahjansa. Meillä ei Aabrahamin tavoin ole esitettävänä mitään ansioita tai suorituksia Jumalan edessä. Voimme vain huokaista ”armahda minua kurjaa syntistä.”

Tässä on kuitenkin se vaikeus mikä meidän kulttuuriimme on tullut lähinnä kreikkalaisen filosofian kautta. Kreikkalaisille ajatus siitä, että ihminen olisi Jumalan orja oli täysin mahdoton. Kreikkalaiset olivat omien jumaltensa lapsia tai kumppaneita – eivät palvelijoita. Lisäksi kreikkalaiset olivat kauppiaita ja varsinkin tämä kuvasi heidän suhdettaan omiin jumaliinsa.

Levitessään hellenistisen kulttuurin alueelle kristinuskokin omaksui paljon kreikkalaisesta ajattelusta. Ajatus kaupankäynnistä Jumalan kanssa oli yksi niistä. Kehitettiin oppi siitä kuinka ihminen hyviä töitä tekemällä kompensoi rikkomuksiaan ja tienasi pisteitä taivaspaikkaansa varten. Kirkon suuren opettajan Tuomas Akvinoilaisen mukaan jopa köyhät olivat olemassa jotta rikkaat voisivat tehdä hyviä tekoja.

Kuten tunnettua tämä ajattelu vääristyi anekaupan muodossa. Lutherin aikaan ihminen saattoi jo etukäteen ostaa aneen, joka vapautti hänet tulevasta murhasta. Tätä ajattelua vastaan Luther nousi ja vaati paluuta Paavalin opettamaan uskonvanhurskauteen.

Mutta sama kaupankäyntiajatus tuntuu vaivaavan usein meitä luterilaisiakin. Katsomme, että omilla hengellisillä harrastuksillamme olemme saavuttaneet niin nuhteettoman aseman, että kyllä Jumala on sen perusteella velvollinen pelastamaan meidät.

Tai katsomme omien syntiemme olevan niin vähäisiä, etteivät ne paljoa paina – varsinkaan jos niitä vertaa joidenkin toisten synteihin. Monasti olen pannut puolihuvittuneena pannut merkille, että kovin usein kirkollisessa keskustelussa painotetaan ja tuomitaan näitä nuoruuden syntejä – seksuaalisuutte ja erilaisia kolttosia. Paljon vähemmän puhutaan keski-iän ja vanhuuden synneistä: rahan ja vallanhimosta. Kun evankeliumeita lukee, niin ne ovat kuitenkin paljon useammin Jeesuksen kritiikin kohteena kuin se, mitä joku tekee makuuhuneessaan.

Viime vuosina kirkkoamme ovat repineet erilaiset opilliset ja eettiset kiistakysymykset. Yhteistä näissä on ollut se, että eri osapuolet ovat omineet sekä Jumalan että Jumalan Sanan ns.oikean tulkinnan itselleen ikäänkuin heidän pelastumisensa olisi kiinni siitä miten oikein he ovat Raamattua tulkinneet ja miten uskollisia he ovat olleet jollekin kristilliselle perinnölle.

Kaikkien meidän olisi hyvä muistaa mitä Paavali sanoo tuossa päivän tekstissämme:

Jos Abraham katsottiin vanhurskaaksi tekojensa perusteella, hänellä oli aihetta ylpeillä - ei kuitenkaan Jumalan edessä. Mitä sanovat kirjoitukset? "Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi."

Jumalan edessä meillä kellään ei ole mitään aihetta ylpeillä. Me saamme pelastuksemme lahjaksi riippumatta siitä millaisia ihmisiä me olemme. Tästä Jumalan pelastussuunnitelmasta meitä muistuttaa myös Apostolinen uskontunnustuksemme jonka nousemme yhdessä tunnustamaan:

Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan,

ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,

ja Pyhään Henkeen, pyhän, yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.