ETUSIVU  ANSIOLUETTELO  TUTKIMUKSET  SAARNAT  OPETUS  LINKIT ENGLISH PAGES

Martti Muukkonen:

24. sunnuntai helluntaista

1. vsk. Matt. 22: 15-22

Fariseukset menivät neuvottelemaan keskenään, miten saisivat Jeesuksen sanoistaan ansaan. He lähettivät hänen luokseen opetuslapsiaan yhdessä Herodeksen kannattajien kanssa. Nämä sanoivat: ”Opettaja, me tiedämme, että sinä puhut totta ja opetat Jumalan tietä totuuden mukaisesti. Sinä olet ihmisistä riippumaton etkä tee eroa heidän välillään. Sano siis meille, mitä mieltä olet: onko oikein maksaa keisarille veroa vai ei?” Mutta Jeesus huomasi heidän kieroutensa ja sanoi: ”Te teeskentelijät! Miksi te yritätte saada minut ansaan? Näyttäkää sitä rahaa, jolla maksatte veronne.” He ottivat esiin denaarin. Jeesus kysyi heiltä: ”Kenen kuva ja nimi siinä on?” ”Keisarin”, he vastasivat. Silloin Jeesus sanoi heille: ”Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.” Kuullessaan tämän he hämmästyivät. He jättivät Jeesuksen rauhaan ja lähtivät pois.

Tämän sunnuntain aihe kirkkokäsikirjassa on ”Kahden maan kansalaisena.” Kristityn isänmaa on taivaassa mutta hän elää ja asuu myös täällä maallisessa isänmaassa. Tämä saattaa joskus tuottaa jännitettä näiden kahden välille. Päivän epistolatekstissä Pietari ja Johannes esittivät oman yhteiskuntansa johtomiehille perustavaa laatua olevan kysymyksen: ”Onko Jumalan edessä oikein totella ennemmin teitä kuin Jumalaa?

Tämä kysymys on aika ajoin noussut esiin kristikunnan historiassa. Myös päivän evankeliumitekstissä tämä on keskeisenä kysymyksenä.

Tekstimme on kaikissa ns. synoptisissa evankeliumeissa eli Matteuksessa, Markuksessa ja Luukkaassa sijoitettu siihen ajanjaksoon kun Jeesus oli ratsastanut Jerusalemiin ja opetti temppelissä. Siellä hän kävi keskusteluja juutalaisten uskonnollis-poliittisten puolueiden edustajien kanssa – tässä mainitaan fariseukset ja Herodeksen kannattajat. Seuraavassa keskustelussa tulee kolmas ryhmä, saddukeukset.

Fariseukset olivat oman aikansa herätysliike, jonka peruskorostukset olivat usko ylösnousemukseen sekä Mooseksen lain tiukka noudattaminen. He olivat laatineet jokaisen lakipykälän ympärille lisäkielloilla ns. ”lain aitauksen”, joilla pyrittiin eliminoimaan jopa mahdollisuus lakipykälien rikkomiseen. Pakanallisen Rooman kanssa he eivät – mikäli suinkin mahdollista – olla missään tekemisissä.

Saddukeukset olivat hellenismistä vaikutteita saanut pappispuolue, jonka jäsenet eivät uskoneet ylösnousemukseen ja tuonpuoleiseen elämään. He hyväksyivät vain Tooran pyhäksi kirjaksi ja ajattelivat, että uskonto oli elämää varten, eikä elämä uskontoa. Tämän takia heidän käyttäytymistään leimasi usein nautinnollisuuden tavoittelu. Poliittisesti he olivat valmiita yhteistyöhön roomalaisten kanssa.

Ottaen huomioon Lähi-idän voimakkaat heimositeet, Herodeksen kannattajat olivat todennäköisesti juutalaisuuteen kääntyneitä idumealaisia, joihin Herodeksen hallitsijasukukin kuului. Herodeksen kannattajat olivat hellenistejä ja pitivät tärkeänä hyviä suhteita roomalaisiin.

Siten Matteuksen kertomus fariseusten ja Herodeksen kannattajien yhteistyöstä tuntuu melko oudolta koska he yleensä olivat joka suhteessa melko kaukana toisistaan.

Joka tapauksessa molempien ryhmien osallistuminen keskusteluun esti Jeesusta puhuttelemasta vain toista ryhmää. Nyt alkuasetelma oli se, että vastaisi hän kysymykseen kyllä tai ei niin toinen ryhmä saisi siitä aseen Jeesusta vastaan.

Jeesus pyysi kuitenkin nähtäväkseen verorahan – roomalaisen denarin. Tätä ei pidä tulkita sillä tavoin, että Jeesus olisi näin pakottanut fariseukset myöntämään, että heillä oli hallussaan heidän mielestään kiellettyä roomalaista rahaa. Herodeksen kannattajille denarit nimittäin eivät olleet mikään ongelma.

Olennaista tekstissä on se, että Jeesus korostaa ”Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.” Tämä virke on eräs keskeisimmistä luterilaisen ns. kahden regimentin eli kahden hallintavallan opin perusteista. Toinen on Paavalin kirjoitus kristityn suhteesta esivaltaan Roomalaiskirjeen 13 (jakeet 1-14) luvussa:

1Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on. Sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta; ne, jotka ovat, ovat Jumalan asettamat. 2Sen tähden, joka asettuu esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan; mutta jotka nousevat vastaan, tuottavat itsellensä tuomion. 3Sillä hallitusmiehet eivät ole niiden pelkona, jotka tekevät hyvää, vaan niiden, jotka tekevät pahaa. Jos siis tahdot olla esivaltaa pelkäämättä, niin tee sitä, mikä hyvää on, ja sinä saat siltä kiitoksen; 4sillä se on Jumalan palvelija, sinulle hyväksi. Mutta jos pahaa teet, niin pelkää; sillä se ei miekkaa turhaan kanna, koska se on Jumalan palvelija, kostaja sen rankaisemiseksi, joka pahaa tekee. 5Siksi tulee olla alamainen, ei ainoastaan rangaistuksen tähden, vaan myös omantunnon tähden.
6Sen tähdenhän te verojakin maksatte. Sillä he ovat Jumalan palvelusmiehiä, ahkeroiden virassansa juuri sitä varten. 7Antakaa kaikille, mitä annettava on: kenelle vero, sille vero, kenelle tulli, sille tulli, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia.

Luther seuraa Paavalia siinä, että molemmat näkevät myös maallisen esivallan olevan Jumalan säätämys siinä mielessä, että mikään yhteiskunta ei pysy pystyssä ilman jonkinlaista järjestystä.

Tämä verokysymys on luterilaiselta kannalta sikäli mielenkiintoinen, että jos katsoo missä päin maailmaa ovat maailman suurimmat tuloveroprosentit, niin luterilaiset Pohjoismaat ovat listan kärjessä.

Tähän on olemassa useampikin syy. Ensimmäinen on tuo kahden regimentin oppi. Toinen on myös Lutherin peruja. Vastustaessaan katolista anekauppaa, Luther vastusti myös katolista opetusta siitä, että köyhät ovat olemassa, jotta rikkaat voisivat antaa almuja ja saada siten ansioita taivaspaikkaansa varten. Kun luterilaisuus korosti ihmisen pelastuvan ”yksin armosta” tämäntyyppinen almujen anto ei sopinut opetukseen. Siksipä luterilaisissa maissa asia on hoidettu niin, että valtio tulee anonyymisti ihmisten taskulle ja edelleen anonyymisti jakaa avustuksia niitä tarvitseville. Näin kukaan ei saa siitä ansioita.

Kolmas seikka, joka on edistänyt luterilaisuuden positiivista suhdetta julkiseen valtaan, on Lutherin tekemä Pohjois-Saksan kaupunkien köyhäinhoidon uudelleenorganisointi. Hän yhdisti entiset kiltojen ja sääntökuntien avustusrahastot ja antoi ne kaupunkien raatien hallittavaksi. Näin hän tuli luoneeksi pohjoismaisen kunnallisen sosiaalihuollon.

Näiden taustojen tunteminen on kristitylle tärkeää erityisesti nyt kun Suomessa puhutaan hyvin voimakkaasti julkissektorin supistamisesta. Sen taustaideologia on toisaalta katolisuuden subsidiariteettiperiaatteessa, jonka mukaan valtio ei saa puuttua asioihin, jotka hoituvat perheen, suvun, järjestöjen tai kirkon toimesta. Toisaalta taas siinä näkyy amerikkalaistyyppinen ns. yövartiovaltiomalli, jonka mukaan valtion tulisi keskittyä vain järjestyksen ylläpitämiseen. Taustalla tässä on Pohjois- Amerikan ensimmäisten siirtolaisten kokemus kirkon ja valtion vainosta Euroopassa. Siitä heille on jäänyt kulttuurinen trauma, jonka mukaisesti heillä on allergia vahvaa valtiota kohtaan.

Kolmas tekijä tässä valtion supistamisessa on sitten uusliberalistinen ajattelu siitä, että yhteiskunta on viidakko, jossa on saalistajia ja saalistettavia – eikä valtion tehtävä ole puuttua tähän lainkaan.

Luterilainen näkökulma valtioon ja muuhun julkishallintoon on kuitenkin paljon positiivisempi. Voisi sanoa, että uskonpuhdistuksen opetus yleisestä pappeudesta eräällä tavalla resonoi vanhan pohjoismaisen käräjäkividemokratian kanssa. Valtio ei ole meille jokin kansalaisyhteiskunnan ylä- ja ulkopuolella oleva vieras hallitsija vaan eräänlainen meidän yhteinen osuuskuntamme. Siinä mielessä pohjoismainen näkemys valtiosta on täysin erilainen kuin mitä se on Etelä-Euroopassa tai anglosaksisissa maissa.

Lutherin mukaan esivaltaan ei kuulu vain julkishallinto vaan myös vanhemmat, opettajat ja kaikki muut, jotka on asetettu meille johtajiksi.

Viittasin tuossa alussa tuohon kysymykseen Jumalan tottelemisesta ohi maallisen hallitsijan. Kysymys on ollut kristikunnalle kipeä asia vuosituhansia. Toisaalta on tuo siteeraamani Paavalin opetus ja toisaalta tuo Johanneksen ja Pietarin kysymys, johon he itse vastasivat: ”Enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä (Ap.t. 5:29).”

Jos hyväksymmekin periaatteen, että maallisia lakeja on toteltava niin kauan kuin ne ovat sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa, tulemme kysymykseen siitä kuka määrittelee sen, mikä on Jumalan tahto. Tiedämme, että kristikunnassa tulkitaan Raamattua kovin eri tavoin. Kuinka juuri minun tulkintani olisi se ainoa oikea? Emme myöskään voi toimia siten, että ulkoistamme henkilökohtaisen vastuumme kirkolle koska historia osoittaa, ettei sekään ole aina toiminut.

Tämä lienee niitä kysymyksiä, jossa meidän on hyväksyttävä se, että Raamattukaan ei ole elämän kenttäpalveluohjesääntö vaan joudumme joka päivä tulkitsemaan sitä eteen tulevien tilanteiden valossa.

Raamattu ei ehkä anna meille selkeitä yksityiskohtaisia ohjeita mutta se antaa periaatteita, joiden pohjalta meidän olisi tehtävä ratkaisumme. Tällaisia periaatteita ovat Rakkauden kaksoiskäsky ja Kultainen sääntö. Niiden avulla kristitty pääsee pitkälle.

Jeesus syntyi tänne maailmaan palvelemaan eikä palveltavaksi. Hän kutsuu meitä tuohon samaan tehtävään. Me vastaamme tuohon kutsuun tunnustamalla yhteisen kristillisen uskomme:

Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen,taivaan ja maan Luojaan,

ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,

ja Pyhään Henkeen, pyhän, yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.