ETUSIVU  ANSIOLUETTELO  TUTKIMUKSET  SAARNAT  OPETUS  LINKIT ENGLISH PAGES

Martti Muukkonen:

16. sunnuntai helluntaista

2vsk

Fil 4:10-14

 

10 Herra on suonut minulle sen suuren ilon, että te vihdoin olette voineet antaa minulle uuden osoituksen huolenpidostanne. Sitä te tosin olette koko ajan halunneet, mutta ette ole saaneet siihen tilaisuutta.

11 Tällä en tarkoita sitä, että kärsin puutetta, koska olen oppinut tulemaan toimeen sillä, mitä minulla on.

12 Tunnen köyhyyden ja hyvinvoinnin, olen tottunut kaikkeen ja kaikenlaiseen, syömään itseni kylläiseksi ja näkemään nälkää, elämään runsaudessa ja puutteessa.

13 Kestän kaiken hänen avullaan, joka antaa minulle voimaa.

14 Te teitte silti hyvin, kun autoitte minua vaikeuk­sissa­ni.

 

”Olen oppinut tulemaan toimeen sillä, mitä minulla on.” Kuinka merkittävä tämä läksy olisikaan meille kaikille. Varsinkin nyt kun maailmassa eletään taas epävarmuuden aikoja kun tulevasta ei oikein tiedä mitä se tuo tullessaan. Vanha turvallisen tuntuinen elämä tuntuu olevan takana ja edessä näkyy vain erilaisia uhkakuvia alkaen omasta elannosta päätyen maailmansotaan ja luonnon tuhoutumiseen. Mielessä pyörii kysymys: miten tästä selviää eteenpäin.

Apostoli Paavali kulki ympäri Välimeren itäosaa saarnaten ylösnousseesta Kristuksesta. Hän elätti itsensä teltantekijänä ja sai siitä ja joidenkin varakkaampien kristittyjen avustuksista vaatimattoman elantonsa. Oleellista hänen asenteessaan oli se, että hän ei rakentanut elämäänsä taloudellisen hyvinvoinnin varaan. Oma hyvinvointi tai kirkon kestävä talous ei ollut hänelle mikään arvo. Hän ei tehnyt työtä virkaehtosopimuksen määrittelyiden mukaan eikä hänellä ollut investointisuunnitelmaa – eläkerahastosta nyt puhumattakaan. Hän sanoi, että ”kestän kaiken hänen avullaan, joka antaa minulle voimaa.”

Meistä varmasti tuntuu siltä, ettei meistä ole moiseen. Meillä on maat ja mannut, talot ja tavarat ja tarvitseehan koko yhteiskuntakin leipää ja maitoa. Kirkonkin on toimittava viisaasti hoitaessaan talouttaan. Eivät kaikki voi jättää tehtäviään ja lähteä Paavalin tavoin kulkureiksi.

Tämä on varmasti totta ja Luther korostikin jokapäiväisen työnteon olevan pa­rasta jumalanpalvelustamme. Kesän sadon tuottaminen on maanviljelijän tehtävä, tuotteiden tekeminen on työläisen tehtävä, niiden myyminen on kauppiaan työtä ja joidenkin osaksi ontullut pitää huolta muista ihmisistä. Lutherin mukaan näiden tehtävien toteuttaminen on ihmisen oikeaa kutsumustyötä. Kutsumusta ei ole vain hengellinen työ, jossa Paavalin tavoin lähdetään Sanan julistajiksi tilapäistöiden ja kolehtirahojen turvin.

Kuitenkin se, mistä voimme tästä Paavalin tekstistä ottaa oppia, on hänen luottamuksensa Jumalaan. "Tunnen köyhyyden ja hyvinvoinnin, olen tottunut kaikkeen ja kaikenlaiseen, syömään itseni kylläiseksi ja näkemään nälkää, elämään runsaudessa ja puutteessa. Kestän kaiken hänen avullaan, joka antaa minulle voimaa." Paavali ei rakentanut elämäänsä maallisen varaan ja silloin maallisissa olosuhteissa tapahtuvat muutoksetkaan eivät saaneet häntä ahdinkoon. Hänelle jokainen uusi päivä oli erilainen. Inhimillisesti kestävää pohjaa ei ollut, mutta hän luotti Jumalaan kuten lintu luottaa ilmaan siipiensä alla tai laivuri veden pitävän hänet ja veneensä pinnalla.

Mitä tämä merkitsee meille tänään täällä Rajamäellä?

Ensiksi meidän tulisi miettiä sitä, mihin me luottamuksemme panemme? Onko se taloudellinen hyvinvointi? Tiedämme hyvin, että perinteinen palkkatyö on murroksessa. Digitalisaatio siirtää työtä pois ihmisiltä koska koneet tekevät sen väsymättä ja halvemmalla. Globalisaatio on siirtänyt tuotantoa niihin maihin, joissa se tehdään halvemmalla. Poliittiset myllerrykset ovat vaikuttaneet hyvinkin voimakkaasti yhteiskuntamme talouteen kuten Neuvostoliiton luhistumisen jälkeinen idänkaupan romahdus, globaalit talouskriisit ja viimeisinä iskuina Venäjän vastaiset vientirajoitukset ja niiden vastatoimet. Turvattu työpaikka saattaa mennä alta muutamassa hetkessä.

Vai onko luottamuksemme perusta jokin inhimillinen organisaatio tai järjestelmä? Takaavatko kansallisvaltiomme tai globaali diplomaattinen neuvottelutapa meille turvallisen elämän?  Saamme kuulla uutisista kuinka suurvallat eivät kunnioita kansallisvaltioiden rajoja kun kokevat valtansa uhatuksi. Kuulemme kuinka eri puolilla maailmaa tehdään terrori-iskuja. Kuulemme sapelinkalistelusta ydinaseiden muodossa. Se turvallisuus, johon viime vuosikymmeninä on totuttu, on murenemassa.

Tässä tilanteessa Paavalin teksti panee meidät ensiksi kysymään itseltämme, minkä varaan me oikeasti rakennamme elämämme ja mihin me luotamme?

Toiseksi Paavalin teksti panee meidät arvioimaan myös elämämme sisältöä ja laatua.

Olemmeko me vain omaa mukavuuttamme ympäröineet itsemme kaikilla hyvinvointiyhteiskunnan tuotteilla? Itselläni on alkutalvesta muutto edessä ja taas kerran mietin sitä tarvitsenko oikeasti kaikkea sitä, jolla olen ympäröinyt itseni? Tavaraan on erittäin helppo kiintyä. Ja sitä tulee niin helposti hankittua lisää.

Oma kipuilun paikkani on kaunokirjallisuus, jota on kymmeniä hyllymetrejä – ja josta mistään ei raatsisi luopua. Toinen ovat erilaiset työkalut. Aina löytyy jokin uusi laite, joka on pakko saada. Sitten sitä käyttää pari kertaa vuodessa. Sama koskee vaatteita, keittiökaluja jne., jne.

Moni vanhempi ihminen on minulle kertonut omasta vaikeasta lapsuudestaan ja sen olosuhteista. Siitä, miten aamulla ensimmäiseksi on pitänyt rikkoa sisällä olevasta vesisaavista jääkerros ja laittaa hellaan tuli, että on saanut tuvan lämpimäksi ja aamupuuron keitettyä. Tai miten ei ole ollut varaa käydä koulua, kun ei ole ollut varaa koulumaksuihin ja perhe on tarvinnut työvoimaa. Lievimpiä asioita ovat olleet ne, että aikuisten vaatteista on pienennetty lapsille sopivia ja ne ovat sitten kiertäneet lapsikatraalla vanhimmasta nuorimpaan. Samalla nuo vanhemmat ihmiset ovat taivastelleet, miten nämä nuoret pärjäävät tulevaisuudessa kun heillä on niin helppoa.

Vaikeudet kasvattavat ja avaavat uusia mahdollisuuksia. Jotenkin tuntuu, ettei ihminen ole oikein oma itsensä, jos ei ole jotain suota hartiapankilla kuivattavana tai kiviä raivattavana.

Kolmas asia, jonka Paavalin tekstistä luemme, on se, kuinka hän oli kiitollinen siitä, että seurakuntalaiset avustivat häntä. ”Te teitte silti hy­vin, kun autoitte minua vaikeuksissani.” Suomalainen yhteiskunta on pitkälti rakennettu sen varaan, että ”Kaveria ei jätetä.” Hyvinvointivaltion idea on siinä, että autamme erityisesti niitä, jotka eivät kykene itse huolehtimaan itsestään. Sillä tavoin saamme koko kansakunnan lahjakkuudet yhteiseen käyttöön. Yhteinen huolenpito ulottuu kuitenkin laajemmalle kuin vain köyhäinhoitoon. Useimmat meistä ovat saaneet yhteiskunnalta apua alkaen äitiemme saamasta neuvolapalvelusta, joka on edesauttanut sitä, että ylipäätään olemme syntyneet ja kasvaneet terveinä. Sen jälkeen tulevat koulutus, terveydenhuolto ja moni muu palvelu, jota emme yksin olisi voineet itsellemme hankkia.

Tämänkintakana on pitkälti Raamatun ohje siitä, että ”Kantakaa toistenne taakkoja, niin te täytätte Kristuksen lain.” Hyvinvointivaltiomme on pitkälti luterilainen keksintö. siksi se on meille muutakin kuin vain maallinen järjestely. Se on eräs tapa toteuttaa vanhurskautta – sitä, mikä on kaikkien kannalta oikein.

Kun Paavali asettaa noita vastakohtapareja, hän ei suinkaan aseta niitä mitenkään arvojärjestykseen. Hän ei mitenkään ihannoi köyhyyttä tai nälkää, mutta sanoo tulevansa toimeen niissäkin olosuhteissa. Hän on valmistautunut siihen, että elämä saattaa huomenna olla hankalampaa kuin tänään - tai se saattaa olla helpompaakin. Kaikki on Jumalan kädessä. Oleellista on se, että hän ei aseta omaa silloista elämäntilannettaan mitenkään pysyväksi tai tavoiteltavaksi olotilaksi.

Yhteiskunnan murroksessa eletään tilanteessa, jossa vanha talous on murtumassa - tahdoimmepa sitä tai emme. Sitä, mitä on tulossa tilalle, emme tiedä. Todennäköisesti täällä eletään tulevaisuudessakin - onhan täällä selvitty suuremmistakin murroksista. On syytä pitää mielessä sanonta, ettei niin kauan ole hätää kun on kyse vain rahasta. Vasta sitten on hätä kun on kyse hengestä tai iankaikkisuudesta.

Selviytyminen on hyvin pitkälti tahdon asia. Se, joka päättää pärjätä selviää varmasti pidemmälle kuin se, joka jo alussa antaa periksi. Muistammehan vanhan tarinan optimisti- ja pessimistisammakoista, jotka putosi,vat kerma-astiaan. Pessimisti näki korkeat seinämät, pelästyi antoi periksi ja hukkui. Optimisti uida polskutteli, kunnes kerma kirnuuntui voiksi ja siltä oli hyvä ponnistaa ja hypätä astiasta pois.

Toinen kielikuva on itseltään Jeesukselta: "Autuaita ovat lasten kaltaiset." Vaikka hän tarkoitti nimenomaan luottamusta Jumalaan, on kielikuvasta muutakin oppimista. Lapsi on utelias sekä valmis löytämään ja kokeilemaan pelottomasti kaikkea uutta ja ihmeellistä. Meidän tulisi olla molemmissa suhteissa lapsen kaltaisia. Luottaa Jumalan huolenpitoon ja samalla etsiä ja ihmetellä maailmaa ympärillä.  Jumalan apuun me turvaamme kun tunnustaudumme Hänen lapsikseen yhteisellä uskontunnustuksella:

Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan,

ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,

ja Pyhään Henkeen, pyhän, yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.