ETUSIVU  ANSIOLUETTELO  TUTKIMUKSET  SAARNAT  OPETUS  LINKIT ENGLISH PAGES

Martti Muukkonen:

10. sunnuntai helluntaista

3.vsk

1. Moos. 41: 46-49, 53-57

Rajamäen kirkko, Nurmijärvi 5.8.2012

 

46Joosef oli kolmikymmenvuotias tullessaan faraon, Egyptin kuninkaan, palvelukseen. Niin Joosef lähti faraon luota ja kiersi kaikkialla Egyptissä. 47Ja maa tuotti seitsemänä yltäkylläisyyden vuotena viljaa ylen määrin. 48Näiden Egyptin seitsemän hyvän vuoden aikana Joosef keräsi kaikkea syötävää ja talletti sen kaupunkeihin. 49Hän varastoi kaupunkeihin kaiken viljan, jonka ympäristön pellot tuottivat. Hän varastoi viljaa niin suunnattomat määrät, että lopulta sitä oli kuin hiekkaa meren rannalla eikä sen määrää enää voitu mitata.
    53Kun Egyptin seitsemän yltäkylläisyyden vuotta olivat kuluneet, 54alkoi seitsemän nälkävuoden aika, kuten Joosef oli ennalta sanonut. Kato tuli kaikkiin muihinkin maihin, mutta Egyptin maassa oli tallella syötävää. 55Kun nälkä alkoi vaivata koko Egyptiä ja kansa huusi faraolta leipää, tämä sanoi egyptiläisille: »Menkää Joosefin luo ja tehkää niin kuin hän käskee.» 56Kun nälkä jo vallitsi koko maassa, Joosef avasi viljavarastot ja myi viljaa egyptiläisille. Nälänhätä oli Egyptissä ankara. 57Myös muista maista tultiin Egyptiin Joosefin luo viljaa ostamaan, sillä kaikkialla vallitsi kova nälkä.

Vanha tuttu kertomus Joosefista ja hänen toimistaan varautumisessa nälkävuosiin. Olemme ehkä kuulleet tai lukeneet useinkin mutta harvemmin sitä tai se taustoja on pysähdytty tutkimaan.

Tässä Joosef-kertomuksessa on kirjattu ylös vanha egyptiläinen käytäntö, jota mm. marksilainen yhteiskuntateoria kutsuu aasialaiseksi tuotantotaloudeksi. Sen peruspiirteet muistuttavat aika paljon oman yhteiskuntamme talouselämää: valtio kokoaa verotuksella kansalaisten ylijäämän ja varastoi sen pahan päivän varalta sekä jakaa yhteiskunnan heikompiosaisille.

On muistettava, että Egyptin talous perustui maanviljelyyn mutta satokausi oli lyhyt eikä vaatinut kuin parin kuukauden työskentelyn pelloilla. Niilin tulvat lannoittivat pellot jonka jälkeen päästiin kylvämään ja myöhemmin korjaamaan sato. Mitä ihmiset tekivät loppuaikana? Toki karjanhoito ja kotitarveteollisuus kukoisti mutta silti oli aivan liikaa luppoaikaa.

Tässä tuli esiin se, mitä Raamattu kertoo israelilaisten kutsuneen Egyptin orjatyöksi. Egyptiläiset oli nimittäin jaettu kymmeneen vuoroon, joista jokainen vuoro kerrallaan teki töitä valtion rakennuksilla. Tuolta ajalta työntekijät saivat sitten palkkansa siitä viljamäärästä, jonka faaraon verovirkailijat olivat keränneet viljasiiloihin.

Näin tehtiin pyramidit. Näin tehtiin faaraoiden palatsit. Näin rakennettiin tiet ja muut julkisen infrastruktuurin kohteet. Kyse oli eräänlaisista työllisyystöistä.

Tässä mielessä Joosef vain sovelsi vanhaa käytäntöä. Voi olla, että mikäli tuo Joosefin faarao oli jonkin aikaa Egyptissä vallassa ollut hykso-hallitsija, tämä vanha egyptiläinen tietous ei ollut näiden Aasiasta tulleiden hyksojen tiedossa.

Antropologiassa tätä samaa talousmuotoa kutsutaan redistribuutio- eli uudelleenjakotaloudeksi. Sen ajatus on siinä, että yhteisön yhteisen työn tuotos – tai ainakin osa siitä – kerätään yhteen ja siitä jaetaan sitten ihmisille tarpeen ja myös aseman mukaan. Tätä sovellettiin niin koko yhteisön kuin yksittäisen kotitalouden tasolla.

Lähi-idässä oli käytössä käsitteet päivittäinen leipäannos ja päiväpalkka. Ensimmäinen oli se määrä, jonka yksilö tarvitsi saadakseen päivittäisen ravinnontarpeensa tyydytettyä. Jälkimmäinen oli minimisumma, jolla perheenisä kykeni ruokkimaan perheensä. Ensimmäiseen viitataan mm. Isä meidän –rukouksen pyynnössä ”anna meille meidän jokapäiväinen leipämme.” Jälkimmäiseen törmäämme mm. Jeesuksen vertauksessa viinitarhan työläisistä, joille isäntä maksoi kaikille saman palkan vaikka osa teki töitä aamusta asti ja osa palkattiin vasta myöhemmin. Kyse oli siitä, että ilman tuota koko denaaria näiden myöhemmin palkattujen perheet olisivat menneet nälkäisinä nukkumaan.

Noiden päiväannosten ja päiväpalkkojen lisäksi Lähi-idän kotitalouksissa, palatseissa ja temppeleissä oli käytössä myös kuukausittaiset öljyannokset proteiinin saamiseksi sekä vuosittaiset villa-annokset vaatteiden tekemistä varten.

Tuon perusannoksen lisäksi tunnettiin myös aseman tuoma korkeampi osuus. Niinpä mm. Sumerin teksteistä näemme, että suurperheen isoäidit saivat kaksinkertaisen annoksen muihin nähden – ihan vain kunnioituksesta heitä kohtaan. Toki oli todennäköistä, että se hupeni lapsenlapsille makupaloina tarjottaviin leivonnaisiin. Tämäkään ei sinänsä ollut pahaksi koska se lujitti isovanhempien ja lastenlasten suhdetta.

Koko tuosta redistribuutiotaloudesta piirtyy kuva yhteiskunnista, joissa korostui kokonaisvastuu kaikkien huolenpidosta. Perheenpäällä olikin velvollisuus ”ruokkia ja vaatettaa” kotitaloutensa jäsenet. Valtaoikeudet nousivat vasta tuon velvollisuuden jälkeen.

Egyptissä faaraolla oli tuo perheenpään velvollisuus suhteessa koko kansaan. Israelissa kansan varsinaisena perheenpäänä oli Jumala. Kumpikin delegoi tehtävänsä alaisilleen ja odottivat näiden hoitavan työnsä uskollisesti.

Aina ei näin kuitenkaan käynyt. Siksi kansalaisilla oli oikeus valittaa faaraolle, joka tietysti suuttui, jos huomasi alaisensa toimineen vastoin hänen nimenomaisia määräyksiään.

Samalla tavoin Vanha testamentti on täynnä lupauksia siitä, että Jumala kuulee köyhän ja sorretun huudon. Sen vuoksi profeettojen julistus on täynnä tuomion sanoja kansan yläluokkaa kohtaan. Heidän julistuksensa ydin oli siinä, että Jumala ei loputtomasti siedä epäoikeudenmukaisuutta vaan puuttuu jossain välissä peliin. Babylonian pakkosiirtolaisuus tulkittiin myöhemmässä juutalaisuudessa nimenomaan tällaiseksi Jumalan rangaistukseksi kansan yläluokan synneistä. Tavallista kansaahan ei pakkosiirtolaisuuteen viety vaan ylä- ja keskiluokka.

Mitä nämä vanhat Raamatun opetukset sitten merkitsisivät meille tämän ajan ihmisille?

Ensiksikin on huomattavaa, että koko Raamatun etiikka perustuu yhteistyöarvoihin eikä kilpailuarvoihin. Sellainen kansa menestyy joka puhaltaa yhteen hiileen ja joka kunnioittaa ajatusta siitä, että ”kaveria ei jätetä.” Mm. profeetta Aamos tuomitsee jyrkästi oman aikansa uuskapitalismin Jerobeam II:n aikana. Keskinäinen kilpailu ja heikompien polkeminen johtaa hänen mukaansa väistämättä tuhoon.

Toiseksi tuo ajatus ylijäämän jakamisesta tuntuu kovin tutulta. Ei ole mikään sattuma, että nimenomaan luterilaiset maat ovat maailmassa kaikkein korkeimman verotuksen maita. Siinä on taustalla yhtäältä se ajatus, että ”teidän keskuudessanne ei pitäisi olla köyhiä (5Ms 15:14).” Siksi hyväosaisempien tulisi jakaa omastaan huono-osaisemmille. Toisaalta, kun uskonpuhdistus ei voinut hyväksyä ajatusta siitä, että taivaspaikka ansaittaisiin almuja antamalla, luterilaisissa maissa asia on hoidettu Joosefin antaman mallin mukaan niin, että valtio verottaa ihmisten ylijäämän ja jakaa sen köyhille. Näin kukaan ei saa pisteitä taivaspaikkaansa varten.

Kolmas asia on se, mitä nuo egyptiläiset työllisyystyöt opettavat meille. Joutilaisuus ei ole hyväksi kenellekään. Jos yksilö ei kykene työllistymään itse, olisi yhteiskunnan työllistettävä hänet tekemään jotain yhteiseksi hyväksi. Pidemmän päälle yhteisölle tulee edullisemmaksi se, että kaikki sen jäsenet tekevät jotain kuin se, että he turhautuneina vain tappaisivat aikaansa. Kuinka paljon vähemmän meillä olisi alkoholi- ja huumeongelmia tai erilaista vandalismia, jos kaikki työhön kykenevät saisivat tyydytyksensä työnteosta. Ja kuinka paljon yhteisölle merkitsisi se, että nuoret oppisivat pienestä pitäen kesätöissä arvostamaan työtä ja siitä saatavaa korvausta?

Kaiken kaikkiaan on huomattava, ettei Raamattu lupaa meille vain onnea kerran kirkkaudessa vaan antaa meille esimerkkejä ja ohjeita siitä, kuinka voisimme elää yltäkylläistä elämää myös täällä maan päällä.

Meidän kristittyjen on turha valittaa, että yhteiskunta on muuttumassa yhä julmemmaksi ja kovemmaksi, jos me emme tee mitään. Kuten Joosefin esimerkki osoittaa, omaisuus on tarkoitettu yhteiseksi hyväksi. Mammona on hyvä renki mutta huono isäntä. Erityisesti Raamattu kieltää jyrkästi mammonan palvonnan.

Tämän päivän aiheeksi Kirkkokäsikirja antaa Uskollisuus Jumalan lahjojen hoitamisessa. Siinä selitetään päivän aihetta näin:

Tämän sunnuntain tekstit kehottavat hoitamaan Jumalalta saatuja lahjoja uskollisesti ja vastuullisesti. Kristityn velvollisuus on käyttää annettuja mahdollisuuksia älykkäästi ja viisaasti, totuudesta tinkimättä. Hänen toimintaansa ohjaa kaikissa elämänvaiheissa uskollisuus myös vähässä.

Tähän tehtävään meitä kutsutaan ja me vastaamme kutsuun tunnustamalla yhteisen kristillisen uskomme:

Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen,taivaan ja maan Luojaan,

ja Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta, kärsi Pontius Pilatuksen aikana, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista, astui ylös taivaisiin, istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,

ja Pyhään Henkeen, pyhän, yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden, syntien anteeksiantamisen, ruumiin ylösnousemisen ja iankaikkisen elämän.